Orjatyötä vai kannustavaa aktivointia?

ORJATYÖTÄ VAI KANNUSTAVAA AKTIVOINTIA?
näkökulmia sosiaaliturvan uudistamiseen, Harri Jaskari

Julkaisu: Pertti Arajärvi ja Riitta Särkelä (toim.): Leipää ja Lämpöä -Näkökulmia sosiaaliturvan uudistamiseksi, Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry. 2008

SOSIAALITURVAN UUDISTUS TARVITAAN

Sosiaaliturva voidaan yhteiskunnassa äärimmillään nähdä joko kalliina kustannuksena tai investointina tulevaisuuteen. Eri ääripäät ovat taistelleet keskenään ja painotukset sosiaaliturvan toimenpiteissä ovat vaihtuneet yhteiskunnallisten olosuhteiden ja poliittisten valintojen seurauksena. Näin on tapahtunut myös Suomessa.

Monipuolista keskustelua on käyty esimerkiksi siitä, että onko vahva sosiaaliturva hyvä vai huono asia talouskasvulle, työllisyydelle ja sitä kautta hyvinvoinnille. Tutkimuksista ei ole saatu vakuuttavaa näyttöä vahvan sosiaaliturvan ja nopean talouskasvun välisestä positiivisesta suhteesta. Toisaalta ei ole todisteita myöskään vahvoista haittavaikutuksista. Pohjoismainen vahvan sosiaaliturvan menestystarina on tästä osoituksena, joskin Pohjoismaiden keskimääräinen elintaso on jäänyt jonkin verran USA:lle.

Sodan jälkeen Suomen talouskasvu oli nopeaa ja sosiaaliturvaa parannettiin tuntuvasti. Pohjoismainen malli hyvinvointivaltiosta kehittyi 1950-1980 -luvuilla. Suomi tuli hieman jäljessä saavuttaen muita Pohjoismaita koko tuon kauden. Aina 1980-luvulle saakka suomalaista sosiaaliturvaa hallitsi tasaisuusnäkökulma. Työntekoon liittyvät etuudet olivat matalia.

Ansiosidonnainen turva alkoi etääntyä perusturvasta 1980-luvulla. Laman ja muiden 1990-luvun toimintaympäristön muutosten vaikutuksesta Suomesta tuli monessa suhteessa uusi yhteiskunta – hyvässä ja pahassa. Tätä muutosta on kuvattu siirtymäksi globaaliin markkinatalouteen sekä markkina-, kilpailu- ja kilpailukyky-yhteiskuntaan.

Kannustavuuskysymykset nousivat sosiaalipolitiikassa etusijalle verrattuna tasaisuusnäkökulmaan 1990-luvulla. Sosiaalietuuksiin tehtiin satakunta karsimispäätöstä, jotka vaikuttivat etuuksien kattavuuteen ja tasoon. Samalla suhde esimerkiksi ansioturvaa kohtaan muuttui aikaisempaa myönteisemmäksi. Ansioturvan katsottiin kannustavan työntekoon, kun kunnollisen sosiaaliturvan pystyi hankkimaan vain työnteolla.

Verotuksen ja toimeentuloturvan kautta toteutettua kannustinpolitiikkaa täydensi aktivointipolitiikka mm. työn vastaanottovelvollisuuksien kiristyminen, yksilölliset työnhakusuunnitelmat ja kuntouttava työtoiminta. (Särkelä & Eronen 2007).

Olemme jälleen uudistamassa suomalaista sosiaaliturvaa. Nyt poliitikot vaativat samanaikaisesti sekä perusturvan tason nostoa että kannustavuutta estävien tuloloukkujen purkamista. Sosiaaliturvan uudistamiskomitea on jo istunut lähes puoli vuotta ja siellä on ennen laajempaa rytinää pidetty yllä radiohiljaisuutta. Monimutkaiset asiat halutaan selvittää perinpohjaisesti ennen laajempia ulostuloja.

Radiohiljaisuutta on ehditty jo kritisoimaankin esimerkiksi Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa (Marjut Lindberg 23.4.2008). Lindbergin mukaan työryhmissä istuu monien eri järjestöjen edustajia, jotka varmasti haluaisivat keskustella asioita laajemminkin, mutta se ei ole nyt virallisesti sallittua.

Olen samaa mieltä Lindbergin kanssa. Nyt on aika keskustella, väitellä, esittää erilaisia luovia ratkaisuja – ja lopulta saada aikaan päätöksiä. Ymmärrän toki sen riskin, että jos faktojen sijasta aletaan viljellä puolitotuuksia ja vääristyneitä väitteitä, asiat eivät etene. Tämä riski kannattaa kuitenkin ottaa.

Avauksiakin on tehty – ja mielenkiintoisilta tahoilta. Esimerkiksi Tapiolan pääjohtaja Asmo Kalpala on miettinyt yhteiskunnan asenteiden koventumista ja toivonut pehmeitä ratkaisu sosiaaliturvan ja kannustavuuden välimaastoon. Kalpalan mukaan aikanaan laman yhteydessä ei ymmärretty, että työttömyys ja syrjäytyminen periytyvät – ja aiheuttavat pitkät arvet. (Kalpala kauppalehdessä 28.4.2008).

Kalpala uskoo, että asioita voi rakentaa myös sosiaalisesti. Se vaatii työtä ja herkkyyttä, mutta se on mahdollista. Tarvitaan rakentavaa keskustelua kohtuuden periaatteesta, kohtuullisuuden kapitalismia. Uskon, että Kalpalan sanoissa on paljon viisautta. Nyt tarvitaan uudenlaisia näkökulmia. Jotkut uudistukset voivat hyödyttää jotain ryhmiä, toisia taas kirpaista. Kaikkien uudistusten perusteet on kuitenkin pystyttävä kertomaan suomalaisille rehellisesti.

Suomalainen etuusjärjestelmä on monessa suhteessa hyvä, mutta se on vuosien saatossa kehittynyt erittäin monimutkaiseksi. Yhteiskunnan muutokset ovat heijastuneet sosiaaliturvan muutostarpeisiin – ja tukiviidakko on koko ajan lisääntynyt. Samalla eri etuuksien välillä on keskinäisiä riippuvuuksia. Parannus johonkin etuuteen saattaa heikentää toisen etuuden tasoa, jolloin yksittäisen korjauksen vaikutukset saajan kannalta saattavat kadota toisaalla.

Nykyisin esimerkiksi lyhytaikaisen työn vastaanottaminen ei ole aina edullista työttömälle palkkatulojen ja etuuksien yhteensovittamisen pulmien vuoksi. Kyseessä on selvä kannustavuusongelma. Pitkät hallinnolliset viiveet etuuksien käsittelyssä ja etuuksien takaisinperinnät voivat sekoittaa pienillä tuloilla elävien ihmisten talouden ja vaikeuttaa ihmisten elämäntilanteita. Ei uskalleta ottaa työtä vastaan.

Sosiaaliturvan kokonaisuudistuksessa on syytä kiinnittää huomiota koko palettiin: etuuksien tasoon, kestoon ja vastikkeellisuuteen. Korkeasuhdanne mahdollistaa parhaalla mahdollisella tavalla työmarkkinoiden rakenteellisiin ongelmiin puuttumisen ja myös sen tunnustamiseen, että kaikki ihmiset eivät pysty eri syiden takia tulemaan tai palaamaan työmarkkinoille. Uudistus on tehtävä nyt tai ei koskaan.

RAKENNETYÖTTÖMÄT – LAMAN LAPSIA JA HEIDÄN PERILLISIÄÄN

Asmo Kalpala kiinnitti huomiomme erittäin tärkeää seikkaan – työttömyys ja köyhyys ovat usein periytyviä asioita. Tämä piirre on näkynyt jo vuosikymmeniä esimerkiksi USA:ssa ja Iso-Britanniassa, mutta 1990-luvan laman jälkeen myös Suomessa. Lapsen ei ole helppo kasvaa työteliääksi aikuiseksi siinä perhepiirissä, jossa hän ei ole nähnyt isää, äitiä ja/tai isovanhempia juuri koskaan työssä. Elämäntapa tarttuu.

Köyhyys onkin lisääntynyt ja keskittynyt suhteellisten mittareiden avulla katsottuna maassamme. Vuosien 2003-2007 aikana köyhiksi luokiteltavien kansalaisten – alle 750 euron nettotulot kuussa – määrä lisääntyi 100 000 henkilöllä. Vuonna 2008 suhteellisella köyhyyskriteerillä (alle 60 % mediaanituloista) köyhiä on arvioitu olevan Suomessa 650 000. Köyhissä perheissä elävien lasten määrä on nykyisin 134 000.

Tutkimusten mukaan vastaava pysähtyminen on tapahtunut viime vuosina myös koulutuksen osalta. 1960-luvulta lähtien aina lamaan saakka muutos oli ollut myönteistä, vanhempien asema ei enää määrännyt yhtä voimakkaasti kuin aikaisemmin lasten asemaa yhteiskunnassa. Koulutus oli muuttunut universaaliksi ja maksuttomaksi. Oman älyn avulla pystyi etenemään yhteiskunnassa – lahjakkuus ja ahkeruus riittivät.

Katriina Järvisen ja Laura Kolben (2007) mukaan suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoite yhtäläisistä kouluttautumis- ja etenemismahdollisuuksista toteutuu enää osittain. Järvinen arvioi sosiaalisen nousun yhteiskunnassamme jollei täysin pysähtyneen, ainakin merkittävästi hidastuneen.

Toisin kuin monissa keskiluokkaisissa tai akateemisissa perheissä, “köyhemmissä” kodeissa malli kouluttautumiseen puuttuu. Nykyisin kodin tuki koulumenestyksessä on erittäin ratkaisevaa. Kolben mukaan työttömien lapsista tulee helposti työttömiä ja sosiaalinen syrjäytyminen näyttää periytyvän.

Arajärven (2008) mukaan säätykierto on viime vuosina lakannut – lapset eivät enää ylitä vanhempien koulutustasoa. Toisaalta vanhempien koulutustausta ja aktiivisuus kannustaa lapsia opiskelemaan. Kuvaavaa oli Katriina Järvisen kertoma tokaisu suomalaisen professorin suusta: ”Tunnen kaikki meidän opiskelijat, koska tunnen kaikki heidän vanhempansa”.

Tilastot ja tutkimukset tukevat osittain näitä väitteitä. Rakennetyöttömyys ei ole ainoastaan tietyn laman jälkeisen ikäryhmän ongelma. Uusia rakennetyöttömyyden ryhmiä syntyy joka vuosi. Huolestuttava piirre on se, että vaikka 95 prosenttia perusopetuksen päättävästä ikäluokasta jatkaa toisen asteen oppilaitoksissa, virallisen tilaston mukaan 25-29-vuotiaista lähes 15 prosenttia ei ole suorittanut mitään tutkintoa.

Kun katsomme ikäluokkia 20-45 -vuotiaat, yli 270 000 henkilöä on näissä ikäryhmissä ilman perusasteen jälkeistä koulutusta. Esimerkiksi 25-vuotiaan henkilön olisi jo kuitenkin pitänyt ehtiä suorittaa perusopetuksen päättymistä seuraavan 8-9 vuoden aikana kolmevuotinen toisen asteen tutkinto (Arajärvi 2008).

Tilastotiedot muistakaan koulutusasteista valmistuneista eivät ole kovin mairittelevia. Esimerkiksi ammattikorkeakouluissa opiskelevista miehistä vain 64 prosenttia oli vuonna 2006 suorittanut tutkintonsa, kun opiskelun aloittamisesta oli kulunut 11 vuotta. Samoin neljäsosa yliopisto-opiskelijoista ei koskaan suorita yliopistotutkintoa.

Monet peruskouluun opintonsa päättäneistä tai jatko-opintonsa keskeyttäneistä henkilöistä ovat onneksi töissä korkeasuhdanteen aikana. Kuitenkin seuraavan laman kohdatessa nämä henkilöt ovat todennäköisesti vaarassa pudota työmarkkinoiden ulkopuolelle ensimmäisinä. Osaamispohja on usein valitettavan kapea.

ONKO TYÖNTEKO ENÄÄ ARVOKASTA?

”Työ on parasta sosiaaliturvaa” -hokemaa pidetään uusliberalistien tyhjältä kalskahtavana iskulauseena. Usein ei mietitä sen taustalla olevaa filosofiaa. Työ on suomalaisessa yhteiskunnassa ollut kautta aikojen arvossaan eli ”työllä on sinun leipäsi ansaittava, vaikka otsa hiessä”. Onneksi Suomessa ihmiset arvostavat edelleen työntekoa. Työllä on tehty nykyinen suomalainen hyvinvointiyhteiskunta.

Työ ei kuitenkaan nykyään tarvitse olla otsa hiessä raatamista, vaan mielenkiintoista, haastavaa, palkitsevaa ja myös läheiset ja vapaa-ajan huomioivaa. Kaikki työpaikat eivät kuitenkaan näytä olevan ideaalityöpakkoja. Huolestuttavaa on se, että tutkimusten mukaan 35-45 -vuotiaat työntekijät ovat stressaantunein ikäryhmä työpaikoillaan. Monilla työpaikoilla ei voida hyvin ja tälle asialle on tehtävä nopeasti korjauksia.

Kirjassaan ”Happiness – lessons from a new science” Richard Layard esittää, että politiikan päämääräksi tulisi ottaa kaikkien ihmisten mahdollisimman suuri onnellisuus. Yhteiskunta ei voi luonnollisestikaan vaikuttaa läheskään kaikkiin ihmisten onnellisuuden tekijöihin, kuten parisuhde, terveys ja luonteenlaatu. Sellaisiin onnellisuuden tekijöihin, kuten työttömyys ja sosiaalinen turvallisuus, yhteiskunnalla on kuitenkin vaikutusta.

Onnellisuus ei ole jouten oloa. Kuten Osmo Soininvaara huomauttaa, onnellisuus ei ole vain sitä, että istuu palmujen alla hellehattu päässä ja juo gin tonicia. Sellainen voi tehdä onnelliseksi vaikka viikoksi, mutta ei sen pidemmäksi ajaksi.

Pidemmällä aikavälillä elämässä on oltava mielekäs päämäärä. Ihmisen täytyy kokea itsensä hyödylliseksi ja arvostetuksi. On tärkeä myös olla ylpeä itsestään ja kyetä auttamaan muita. Suomalaisessa yhteiskunnassa ihminen tuntee itsensä arvokkaaksi ja hyödylliseksi usein työn kautta.

Tämän takia voi tietysti kysyä, miksi yhteiskuntaa ei ole tehty joka tilanteessa työhön kannustavaksi? Mielestäni kaikkea työtä on arvostettava. Sitä ei juuri nyt tapahdu yhteiskunnassamme. Puhutaan paskaduuneista ja pätkätöistä. Samalla kuitenkin tiedetään, että suurin elintaso- tai köyhyyskuilu maassamme on työssä olevan ja työttömän välillä.

Pulma on siinä, että monet 1990-luvun loppupuolen kehityksestä osattomaksi jääneet ja edelleen työttömänä olevat ovat yhä vaikeammin työllistettäviä. Onko heidän kohdallaan paras ratkaisu köyhyysongelmaan vähimmäisturvan tason parantaminen? Pitäisikö kuitenkin jokaiselle työhön kykenevälle henkilölle asettaa tulolle vastike? Onko syytä määritellä käsite ”työ” uudestaan? Suomessa on paljon tekemätöntä, arvokasta työtä.

Työmarkkinoiden ja koulutuksen ulkopuolelle jäävien nuorten osalta voi kysyä, kuinka paljon elämäntyylin valintaan on vaikuttanut vanhempien ja lähiympäristön ilmapiiri. Toisaalta voi kysyä, pitävätkö nuoret nykyistä elintasoa annettuna, joka säilyy ilman omaa yritystä ja kunnianhimoa. Tuleeko mahdollinen elintason lasku yllätyksenä, mikäli vanhemmat eivät enää tuekaan myöhemmässä elämän vaiheessa?

TYÖ ON HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN REALITEETTI

Mikäli haluamme säilyttää ja kehittää suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, työllisyysastettamme on pakko saada nostettua. Elleivät ikäryhmittäiset työllisyysasteet kohoa nykyisestä, pelkkä ikärakenteen muutos pudottaa työntekijöiden määrää jo vuoteen 2011 mennessä 60 000 työntekijällä (Talouspolitiikan strategia 2007).

Poliittisessa keskustelussa unohtuvat usein realiteetit. Hyvinvointiyhteiskuntaa ei ylläpidetä ja kehitetä vain vaatimalla hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämistä. Ennen rahojen käyttöä rahat on ansaittava. Koska veroasteet eivät voi loputtomiin nousta, pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kestävä rahoitus edellyttää hyvää työllisyyskehitystä. Työllisyysasteissa on tilaa nousta kaikissa ikäluokissa.

Työllisyysaste on hyvinvoinnin rahoituksen kannalta paljon merkittävämpi mittari kuin työttömyysaste, kuvaahan se kuinka suuri osa koko työikäisestä väestöstä on töissä. Viime vuosina työllisyysaste on noussut tasaisesti, mutta hitaasti – ja nyt olemme 70 prosentissa. Syvimmän laman aikana 1990-luvulla työllisyysaste putosi jopa alle 60 prosenttiin. Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisen näkökulmasta tavoiteltavana työllisyysasteena on pidetty vähintään 75 prosenttia. Matkaa tähän on edelleen runsaasti.

Hyvä vertailuvuosi nykyiseen työllisyystilanteeseen on 1980-luvun loppu. Työttömyysprosentti oli viimeksi Suomessa näin alhainen juuri 1980-luvun lopulla ennen lamaa. Nykyisin on vuoteen 1989 verrattuna kaikissa ikäluokissa enemmän työttömiä ja työnhausta luopuneita, vaikka avoimien työpaikkojen osuus on samaa luokkaa kuin vuoden 1989 korkeasuhdanteessa.

Kuviosta nähdään (Talouspolitiikan strategia 2007), että työllisyysasteet olivat vuonna 1989 nuorissa ikäluokissa korkeammalla tasolla kuin nyt, mutta vanhemmissa ikäluokissa tilanne on päinvastoin. Nuoret siis tekivät nykyistä enemmän töitä, mutta vanhemmat eivät.

Vaikka ikääntyneiden työllisyysasteet ovat parantuneet vuoteen 1989 verrattuna, suomalaiset ovat juuri tässä ryhmässä eniten jäljessä OECD-maiden keskiarvoa. OECD-maiden korkein työllisyysaste 60-64 –vuotiaille on noin 80 prosenttia ja 65-69 –vuotiaille noin 50 prosenttia. Suomen vastaavat luvut 60-64 vuotiailla on noin puolet ja 65-69 vuotiailla kymmenesosa.

Työvoiman ulkopuolella on työvoimatutkimuksessa kasvanut erityisesti niiden henkilöiden osuus, joiden työvoiman ulkopuolella oloon ei löydy selvää syytä. On ilmeisesti olemassa niin sanottuja piilotyöttömiä, jotka ovat työvoimatutkimuksen kriteerein luopuneet työnhausta. Työnhausta luopuneiden määrä on kasvanut kaikissa ikäluokissa. (Talouspolitiikan strategia 2007).

Tilastotiedot antavat kuitenkin hyvin selkeän viestin. Työllisyysasteissa on tilaa nousta kaikissa ikäluokissa.

ONKO TYÖTTÖMYYS KANNUSTAVUUSKYSYMYS?

Paljonko nykyisistä työttömistä ovat työttöminä sen takia, että ei kerta kaikkiaan ole rationaalisesti järkevää mennä töihin? Entä paljonko on sellaisia ihmisiä, jotka samanaikaisesti ovat harmailla työmarkkinoilla ja nostavat työttömyyskorvausta?

Uskon, että näitä ihmisiä on hyvin pieni joukko nykyisistä työttömistä. Toisaalta kovat faktat kuvaavat esimerkiksi sitä, kuinka vähän kannustavaa työnteko on tietyissä elämäntilanteissa ja tulotasoissa. Valitettavasti edes näiden kysymysten nostaminen aiheuttaa helposti laajamittaisen kohun ja yleisen paheksunnan.

Kuten tiedämme, progressiivinen ansiotuloverotus vähentää työntekijälle käteen jäävää tuloa sitä enemmän mitä suuremmista tuloista on kyse. Sosiaaliturva vähenee pykälittäin ja nopeammin kuin työtulojen nousu. Sosiaaliturva ja verotus voivat yhdessä luoda kannustinloukun, jossa työnteko ei taloudellisesti kannata.

Vuonna 2007 nykyisten työttömien työllistyminen olisi keskimäärin jättänyt käteen 38 prosenttia palkasta (Hakola ym. 2007). Yli 60 prosenttia palkasta hupenee veroihin ja pienentyneisiin etuuksiin. Itse kukin voi miettiä, kiinnostaako työ, mikäli sadasta tienatusta eurosta lähes 70 euroa palautuisi yhteiskunnalle.

Noin 15 prosentilla työttömistä jää käteen vähemmän kuin 20 prosenttia palkasta – ja tässäkin ryhmässä on kymmeniätuhansia työttömiä. Ihminen on rationaalinen ja uskon, että yli 80 prosentin katoaminen toisiin taskuihin vähentää ratkaisevasti motivaatiota työntekoon. Muutama prosentti työttömistä ei hyötyisi työllistymisestä lainkaan.

Kannustinongelmat keskittyvät eniten lapsiperheisiin ja aivan erityisesti yksinhuoltajiin. Kannustinloukut ovat myös tavallisempia ansiosidonnaista työttömyysturvaa saavilla kuin niillä, jotka ovat perusturvan varassa.

RATKAISUMALLEJA HYVINVOINTIYHTEISKUNNAN KEHITTÄMISEKSI

Tässä artikkelissa olen halunnut viestittää muutamia asioita suomalaisen nyky-yhteiskunnan ominaispiirteistä työn ja sosiaaliturvan näkökulmasta. Monet näistä asioista ovat varsinkin politiikassa ”tabuja”. Asioihin ei ole uskallettu ja haluttu puuttua.

”Viisas” poliitikko haluaa olla suututtamatta mitään yhteiskuntaryhmää. Negatiivinen kello kuuluu kauas. Mikäli kuitenkin haluamme ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaa myös tulevaisuudessa, on tunnustettava tosiasiat ja ryhdyttävä töihin – myös poliittisella rintamalla. Toiset yhteiskuntamme jäsenet voivat hyötyä muutoksista, toiset joutuvat tinkimään.

Olen artikkelissa esittänyt muutaman väittämän, joka antaa perustaa sosiaaliturvan uudistamistarpeille:

1) Nykyisellä työllisyysasteella hyvinvointiyhteiskuntaa ei pystytä ylläpitämään – kaikissa ikäryhmissä työllisyysastetta pystytään nostamaan,

2) Työttömyys periytyy hyvin helposti ja Suomessakin tämä ilmiö on jo näkyvissä,

3) Vanhempien taustan merkitys lasten koulutukseen on taas kasvussa – köyhyys ja huono-osoisuus keskittyy

4) Lähes 300 000 ”suhteellisen nuorta” työikäistä on hyvin vähän koulutettua ja laman sattuessa vaarassa tipahtaa yhteiskunnan kyydistä,

5) Yhteiskunta ei aina edes kannusta töihin. Työllistyminen ei läheskään aina ole edes järkevää kannustin- ja tuloloukkujen takia,

6) Korkeasuhdanne mahdollistaa rakenteellisen uudistuksen tekemisen työllisyyspolitiikassa ja sosiaaliturvassa

Uudistustarpeet voidaan jakaa ainakin neljään eri ryhmään:

Perusturva kuntoon yhteiskunnan heikko-osaisille – tavoitteena köyhyyden radikaali vähentäminen

Työkykyisille ja työikäisille työttömille ainoastaan vastikkeellista perusturvaa
Perusturva ja ansiotulot ovat yhteen sovitettavissa – jokainen työpäivä on arvokas
Tehokas koulutus ennaltaehkäisee työttömyyttä ja syrjäytymistä
PERUSTURVA KUNTOON YHTEISKUNNAN HEIKKO-OSAISILLE

Ihmisarvoinen elämä edellyttää riittävää toimeentuloa. Ihmiset toivovat saavansa toimeentulonsa työstä. Niille, joille se ei ole mahdollista, tulee turvata riittävä toimeentulon turva.

Vaikeimmassa tilanteessa olevilla ihmisillä kietoutuvat yhteen monet pulmat, kuten yksinäisyys sekä terveydelliset että sosiaaliset ongelmat, samanaikaisesti. Avussa on kysymys toimintakyvyn ja elämänhallinnan vähittäisestä rakentamisesta ja toimintamahdollisuuksien luomisesta.

Työmarkkinatuen saajista noin kolmannes saa myös toimeentulotukea ja pitkäaikaistyöttömistä kolme neljäsosaa. Vähintään kymmenen kuukautta molempia tukia saaneiden osuus on kaksinkertaistunut 1990-luvun alkuun verrattuna. Kokonaisuudessa tämä ryhmä on noin neljäsosa tuen saajista. (Huomio perusturvaan 2007).

Nykyisen korkeasuhdanteen aikana on pakko läpikäydä koko työttömien joukko. Varmasti osa ihmisistä on esimerkiksi terveydellisistä syistä sellaisessa kunnossa, että heille on turvattava eläke jatkuvan työnhakupainostuksen sijasta. Nämä ihmiset kuuluvat selvästi sosiaalipolitiikan toimenpiteisiin, eivät työvoimapolitiikan kohderyhmiin.

Tärkeä on nostaa nämä ihmiset yhteisvoimin köyhyyskuilusta. Tosiasia on, että jos perusturva palautettaisiin vuoden 1993 tasolle suhteessa ansioihin, sitä jouduttaisiin nostamaan noin 30 prosentilla. Erityisesti vähimmäisturvan suhteellinen taso on heikentynyt. (Huomio perusturvaan 2007). Pitkän polun jälkeen osa näistä ihmisistä palautuu työkykyisiksi, osasta yhteiskunnan ja läheisten on yhdessä huolehdittava.

Kun työttömien määrä on vähentynyt, pitäisi paremmin pystyä tutkimaan työttömien yksilöllisiä polkuja. Tilastollinen poikkileikkauskuva työttömyydestä ei anna paljonkaan kuvaa reiteistä työttömyyteen ja takaisin työllisyyteen. Syvemmällä laadullisella tutkimusotteella pääsisimme paremmin selville työttömyyden todellisista syistä ja voisimme puutua työttömyys- ja köyhyysongelmaa jo varhaisemmassa vaiheessa.

TYÖKYKYISILLE JA TYÖHALUISILLE AINOASTAAN VASTIKKEELLISTA PERUSTURVAA

Uskon, että löydämme myös ryhmän ihmisiä, jotka ovat työikäisiä ja työkykyisiä, mutta eivät työhaluisia. Maassamme on 200 000 työtöntä ja samanaikaisesti esimerkiksi Helsingin taksit etsivät 300 taksikuskia. Tämä yhtälö ei voi olla toimiva.

Se, että nykyiset työttömät eivät kasvavassa määrin pysty sijoittumaan avoinna oleviin työpaikkoihin, johtunee pääosin ammatillisten valmiuksien puutteesta ja alueellisista tekijöistä.

Työkykyiset on pakotettava töihin tai koulutukseen vaikka ansiosidonnaista työttömyysturvaa porrastamalla ja vastikkeettomia sosiaaliturvaetuuksia vähentämällä. Aktiivisella asunto- ja veropolitiikalla on tuettava työpaikkojen ja työntekijöiden alueellista kohtaamista.

Mitä aktiivisemmin työttömäksi joutunut etsii työpaikkaa heti alkuvaiheessa, sitä suurempi todennäköisyys on työllistymiselle. Kannustavuutta ja toisaalta muutosturvaa voidaan lisätä myös rahakannustimilla. Ansiosidonnainen työttömyysturva voisi työttömyysjakson alkuvaiheessa olla lähellä palkan tasoa, mutta laskea portaittain esimerkiksi sadan päivän välein.

Ansiosidonnaiselta tuelta työmarkkinatuelle pudonneet työttömät saavat kansaneläkelaitokselta tukea vähän yli 500 euroa kuukaudessa. Elämäntilanteesta ja asuinpaikasta riippuen voi lisäksi anoa kansaneläkelaitokselta asumistukea. Lisäksi kunta voi myöntää harkinnanvaraista toimeentulotukea. Tämän lisäksi on olemassa monia muita harkinnanvaraisia tukia ihmisten elämäntilanteiden mukaan.

Nykyinen prosessi on pitkäaikaistyöttömälle monimutkainen ja nöyryyttävä. Ihmisiä pomputellaan luukulta toiselle tavalla, että siitä uhkaa tulla päätyö. Lyhytaikaista työtä on järjetön ottaa vastaan, koska sama byrokratiakierros alkaa uudestaan kun työ päättyy.

Ajattelumalliin tarvitaan täyskäännös. Ehdotan, että työmarkkinatuen päälle tuleva rahoitus on pitkäaikaistyöttömälle vastikkeellista. Esimerkiksi 300 euron kuukausittainen lisätulo edellyttäisi kuukaudessa viiden päivän työpanosta.

Vastaavasti työvoimatoimistojen on uudistuttava nykyistä aktiivisemmaksi ”markkinapaikoiksi” työlle. Ensinnäkin jokaisesta työttömästä on tehtävä nettiin oma ansioluettelo. Työttömiä ei saa piilotella, vaan markkinoida aktiivisesti työnantajille.

Muutos edellyttää myös yhteiskunnan työnantajilta aktiivisuutta. Valtio, kunnat, yritykset, järjestöt ja muu kolmas sektori voisivat aktivoitua ja tarjota näille loukkuun pudonneille ihmisille työmahdollisuuksia reittinä työelämään.

Byrokratiasta on kerta kaikkiaan tehtävä loppu. Eri luukuilla pomputtelusta on siirryttävä yhden palvelupisteen politiikkaan. Kansaneläkelaitoksesta on saatava tulevaisuudessa sekä työmarkkinatuki että vastikkeellinen lisäraha.

Mikäli on ollut välillä muutaman päivän työsuhteessa ja palaa takaisin työttömäksi, päätös tuen uudelleen myöntämisestä on saatava viiden päivän kuluessa. Ihmisiä ei enää saa nöyryyttää ja pitää rahattomana odottamassa tukipäätöstä.

PERUSTURVA JA ANSIOTULOT OVAT YHTEEN SOVITETTAVISSA – JOKAINEN TYÖPÄIVÄ ON ARVOKAS

Työnteon, verotuksen ja sosiaaliturvan yhdistäminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi tehtäväksi. Vaikka kannustinongelmat voidaan suhteellisen hyvin määritellä ja kohtalaisen tarkasti laskea, niiden purkaminen näyttää olevan hankalaa.

Ymmärrän nämä ongelmat. Ilmeisin vaihtoehto, etuuksien tulosidonnaisuuksien lieventäminen tulee helposti liian kalliiksi. Kalliiksi tulee myös peruspäivärahan nosto. Työttömien peruspäivärahan kolmen euron korotus arvioidaan työttömyysturvajärjestelmässä noin 150 miljoonan euron lisäkustannukseksi.

Työn, verotuksen ja sosiaaliturvan vääränlainen uudistaminen voi jopa vähentää työintoa. Mikäli työtulojen kasvaessa sosiaaliturva putoaa huomattavasti hitaammin, merkitseekö se sitä, että ihmiset jäävät pois normaalista 160 tunnin työstä/kuukausi, koska lähes sama raha jää käteen huomattavasti vähemmillä työtunneilla? Kuka tekee täysiä päiviä minimipalkalla, mikäli lähes saman summan saa käteen sosiaaliturvalla ja 10 työpäivällä kuukaudessa.

Toisaalta nykyinen systeemi on oikein byrokratian kukkanen. Vastikkeettoman perusturvan hakeminen halutaan tehdä mahdollisimman vaikeaksi. Työtön saattaa joutua hakemaan kunnallista toimeentulotukea maksaakseen työttömyysturvasta perityn veron. Perusturvan saaminen vaatii niin runsaasti töitä, että sitä ei ainakaan lyhytaikaisella työsuhteella halua menettää.

Paljon byrokratiaa aiheuttaa myös soviteltu päiväraha ja työmarkkinatuesta puolison tuloihin perustuva tarveharkinta. Työmarkkinatuen tarveharkinnan vuoksi puolison tulojen kasvu voi johtaa jopa siihen, että työttömällä ei ole lainkaan tuloja. Sovitellussa päivärahassa hyvinkin pieni lisätulo saattaa johtaa työttömyyspäivärahan pienentymiseen.

Meidän on pystyttävä luomaan järjestelmä, joka on hyvin selkeä, yksinkertainen ja kannustava. Aluksi malli voi olla yhteiskunnalle kallis, mutta lisääntyvän työnteon, kulutuksen ja vähenevän byrokratian kautta ainakin osa rahoista palaa verotuloina takaisin yhteiskunnalle.

Hyvin yksinkertainen malli voisi olla sellainen, että ensimmäisestä 500 eurosta kuukaudessa työttömät ja työssä olevat eivät maksaisi lainkaan veroja. Kunnallisen perusvähennystä pitää tässä mallissa kuitenkin nostaa roimasti, 1480 eurosta 6000 euroon. Se on kallista kunnille, joten malli edellyttää kompensaatiota valtiolta kuntien suuntaan. Valtion progressiivinen verotus alkaa vastaa noin 1000 euron kuukausitulosta, joten tältä osin ei tarvitse tehdä muutoksia.

Seuraava verotusluokka olisi 500-1000 euroa kuukaudessa ansaitsevat (palkkana tai palkkana ja työttömyysturvana tienaavat). Heidän verorasituksenaan olisi ainoastaan kunnallisvero ja sosiaaliturvamaksut. Siten kokonaisveroprosentti jäisi heidän osaltaan noin 12,5 prosenttiin (plus eläke- ja työttömyysvakuutusmaksut), kun otetaan huomioon 500 euron verovapaa osuus. Malliin on liitettävä edellisessä luvutta ehdottamani 300 euron vastikkeellinen viiden päivän työvelvoite.

Yli 1000 euron kuukausituloilla valtion progressiivinen verotus näyttäytyy ensimmäisen kerran palkansaajan kukkarossa. Tällä hetkellä veroprosentti alarajan ylittävästä tulosta on yhdeksän. Yli 1000 euron kuukausittaisesta tulosta (normaali palkkatulo tai 500 euroa peruspäivärahaa + 500 euroa palkkatuloa) peruspäiväraha voisi tasaisesti lähteä laskuun, kuitenkin niin, että palkansaaja saa jokaisesta tienatusta eurosta vähintään 70 senttiä omalle pankkitililleen.

Tämä yksinkertaistettu malli edellyttäisi kuitenkin tukiviidakon purkamista toisesta päästä. Lapsilisä säilyisi universaalina oikeutena, mutta kaikki muut tuen muodot analysoitaisiin uudelleen ja mahdollisuuksien mukaan poistettaisiin. Enää ei puhuttaisi asumistuesta ja toimeentulotuesta kuin hyvin harvojen ihmisten osalta.

TEHOKAS JA JOUSTAVA KOULUTUS ENNALTAEHKÄISEE TYÖTTÖMYYTTÄ JA SYRJÄYTYMISTÄ

Tänä päivänä ei ole enää mitään takeita siitä, että kovalla työllä yliopistoista hankitut maisterin paperit, ammattikorkeakoulusta suoritetuista tutkinnoista puhumattakaan, takaisivat työtä ja leveän leivän. Ilman koulutusta ja tutkintoa oleva on vielä paljon tiukemmassa tilanteessa. Henkilön on opiskeltava koko elämänsä ajan.

Kuten aikaisemmin kuvasin, 25-49 –vuotiaissa on lähes 300 000 ihmisen potentiaali ennakoivaan aikuiskoulutukseen. Tällä hetkellä monet heistä ovat hyvän työllisyystilanteen ansiosta työelämässä, mutta usein osaamispohja on niin erikoistunut ja kapea, että laman kohdatessa he ovat todennäköisesti laman ensimmäisiä uhreja.

Työssä olevat eivät helposti luovu työpaikoistaan ja siirry päätoimisiksi opiskelijoiksi. Siksi kaikki uudet ja vanhat joustavan opiskelun muodot on otettava Suomessa laajaan käyttöön. Onneksi esimerkiksi oppisopimuspaikkoja on viime vuosina lisätty maassamme huomattavasti. Emme halua koulutusjärjestelmien joustamattomuuksien takia enää yhtään henkilö työttömäksi maassamme.

Nuorten ohjausta sekä ennen opiskelupaikan valintaa että sen jälkeen on tehostettava ja opetuksen tasoa on nostettava kautta linjan. Esimerkiksi puheet ammattikoulutukseen liittyvistä hyvistä työ- ja ansiomahdollisuuksista eivät ole menneet nuorisolta ohi korvien. Peruskoulun päättävistä lähes 57 000 haki kevään 2008 aikana yhteishaussa ammattikoulutukseen. Määrä on 3500 enemmän kuin vuosi sitten. Ammattikoulutus kiinnostaa entistä enemmän myös ylioppilaita.

Tilastojen mukaan nuorista lähes 10 prosenttia katoaa koulutusmarkkinoilta peruskoulun jälkeen. Ovatko vanhempien unelmat tukahduttaneet nuorten oman unelman niin totaalisesti, että päätetään olla protestiksi pyrkimättä mihinkään? Vai uskovatko nuoret, että vanhempien tuella elintaso säilyy, vaikka ei itse tekisi mitään?

Nuorten osalta myös väärä ammatinvalinta kostautuu yleensä tavalla tai toisella. Jotain voi päätellä jo siitä, että koulutusajat venyvät ja koulutuksen keskeyttäneitä on joka vuosi kymmeniä tuhansia. Mikään ei syö nuorten opiskelumotivaatiota yhtä tehokkaasti kuin se, että nuori tuntee tulleensa huijatuksi, jos hän havaitsee saaneensa harhaanjohtavaa tietoa sekä työmahdollisuuksista että opetuksen tasosta.

Aivan vastaava turhauttava tilanne on aikuisella työttömällä, joka seilaa kurssista toiseen ilman työllistymismahdollisuuksia. Nykyisen pienemmän työttömyyden oloissa on onneksi päästy paremmin henkilökohtaiseen ohjaukseen ja ihmisen eivät enää ole vain ”toimenpiteissä”. Tulosmittaritkin on käännetty sellaisiksi, jotka mittaavat työllistymistä.

Ainakin tilastojen valossa myös työvoimavirkailijoilla pitäisi olla enemmän aikaa/työtön käytännön ammatinvalintaohjaukseen – onko näin? Lisää mahdollisuuksia henkilökohtaiseen antaa edellisissä luvuissa hahmoteltu radikaali byrokratian vähentäminen työttömyys- ja sosiaaliturvassa. Kouluissa oppilaanohjaukseen pitäisi käyttää huomattavasti nykyistä enemmän aikaa ja resursseja.

LÄHTEET:

Aamulehti (2008). Väärä ammatinvalinta kostautuu. Pääkirjoitus Aamulehdessä 18.5.2008

Arajärvi Pentti (2008). Muistio sosiaalipolitiikasta eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle 25.4.2008.

Hakola Tuulia, Pertti Honkanen, Markus Jäntti, Anna Mattsson, Jukka Pirttilä ja Marja Tuovinen (2007). Miten saada työnteko kannattamaan? Laskelmia sosiaaliturvan ja verotusten muutosten vaikutuksista työllisyyteen ja tulonjakoon, mimeo.

Helsingin Sanomat (2008). Sata-komiteasta tuli toiveuni. Pääkirjoitus Helsingin Sanomissa, 23.4.2008 Marjut Lindberg.

Huomio perusturvaan (2007). Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry.

Kauppalehti (2008). Laman huono hoito jakoi kansan kahtia. Tapiolan pääjohtaja Asmo Kalpalan haastattelu Kauppalehdessä 28.4.2008.

Kolbe Laura & Katriina Järvinen (2007). Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Kirjapaja.

Layard Richard (2005). Happiness – Lessons from a new science. Penguin & Allaen Lane.

Soininvaara Osmo (2007). Vauraus ja aika. Kustannusosakeyhtiö Teos.

Särkelä Riitta ja Anne Eronen (2007). Perusturvan pulmat ja uudistamisen vaihtoehdot, Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto.

Talouspolitiikan strategia 2007 (2007). Valtiovarainministeriön julkaisuja 6/2007

Valtioneuvoston kanslia (2007). Rekrytointiongelmat, työvoiman tarjonta ja liikkuvuus. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 5/2007.